Lihava nainen törmäsi mielenkiintoiseen graduun vuodelta 2005. Kyseessä on Outi Katariina Pajalan Naistutkimuksesta tekemä tutkielma otsikolla "MIELESSÄ HÄÄMÖTTI PUNAINEN MEKKO" - Laihduttaminen, pukeutuminen ja sukupuoli Painonvartijat-yrityksen menestystarinoissa. Kyseisessä tutkielmassa oli paljon mielenkiintoisia näkökohtia joista ajattelin tuoda tässä esille muutaman. Todettakoon näin aluksi, että suhtaudun itse melko kriittisesti Painonvartijoihin –olen itsekin pariin otteeseen testannut heidän ohjelmaansa mutta se ei tunnu olevan minua varten. Mutta sitten itse asiaan, eli tuohon graduun.
Gradussa on käytetty lähdemateriaalina paljon lihavuuteen liittyviä tutkimuksia ja kirjoituksia. ”Ihmisen ruumiillisesta muodosta on yhdysvaltalaisen naistutkijan ja feministiteoreetikon Susan Bordon mukaan tullut yksilön moraalisen ja henkisen tilan symboli. Lihavan ruumiin muokkaamisen vaatimukset kohdistuvat Bordon mukaan erityisesti niihin, jotka uhmaavat normia ja väittävät, että ovat tyytyväisiä olomuotoonsa. Jo se, että ihminen vääriä ruokia valitessaan tulee ääneen lausuneeksi katumuksensa vähentää ympäristön paheksuntaa. Pelkkä halu ja pyrkimys laihtua saavat lihavan henkilön näyttäytymään uudessa valossa; ruumiin koon hillittömyys ei johdukaan kulttuuristen normien laiminlyömisestä, vaan tahdonvoiman ja itsekurin puutteesta.” Tällainen näkemys on mielestäni hyvinkin vallalla myös Suomessa. Jos lihava ihminen sanoo, ettei halua laihtua häntä pidetään moraalisesti ja kulttuurisesti arveluttavana. Jos sama ihminen ilmaisee tiedostavansa "virheensä" ja pyrkivänsä laihtumaan hänestä tulee automaattisesti hyväksyttävämpi, vaikka hän ei edes laihtuisi. ”Kulttuurintutkija Cecilia Hartleyn mukaan lihaviin naisiin kohdistuva muutospaine ja syrjintä sisältävät selvän viestin siitä, että naisten ei pidä viedä liikaa tilaa (olla liian suuri kokoisia) tai resursseja (syödä harkitsemattomia määriä ruokaa). Kun nainen alkaa kooltaan tai ympärysmitaltaan muistuttaa miestä hänestä tulee jollain tapaa luonnoton. Hartleyn mukaan nainen, joka kasvaa yli kulttuurisesti hyväksyttävien mittojen rikkoo vallitsevia sukupuolirooleja ja niiden sisältämää ajatusta naisesta fyysisesti heikompana sukupuolena.” Eli tämäkin tutkija on havainnut lihavuuden olevan kulttuurisesti hyväksymätön olotila, eritoten naisilla.
Pajalan gradussa kerrotaan tilastollinen fakta, jonka Lihava nainen voi ainakin omalta osaltaan allekirjoittaa: ”Vaikka laihduttaminen esitetään usein helppona ja vaivattomana, dieetit toimivat vain harvoin. Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan vain n. 8 % laihdutusyrityksistä päätyy pysyvään painonpudotukseen, suomalaiset arviot liikkuvat 6–8 %:n välillä.” Näiden lukujen valossa tuntuukin helpommalta unohtaa laihdutus ja pyrkiä elämään terveesti nykyisten kilojen kanssa. Kaikkiallahan kuitenkin toitotetaan kuinka vaarallista jojoilu on – huomattavasti vaarallisempaa kuin lihavuus.
Pajala kirjoittaa gradussaan seuraavasti: ”Menestystarinoissa ei pelätä kertoa sitä, että kaikki Painonvartijoitten ohjeillakaan toteutetut laihdutusyritykset eivät välttämättä johda uuteen hoikkaan elämään. Epäonnistumisen stigma asetetaan kuitenkin vankasti yksilöön, ei Painonvartijoitten myymään tuotteeseen tai laihduttamiseen sinänsä. Laihduttamisessa onnistuminen ja epäonnistuminen ovat menestystarinoitten mukaan molemmat kiinni yksilöstä. Aikaisemmat yritykset laihduttaa Painonvartijoitten ohjelmalla epäonnistuvat, koska laihduttaja harventaa ryhmässä käyntejään tai lopettaa kesken, ennen omaan tavoitepainoonsa pääsemistä. Epäonnistuminen on kiinni laihduttajan omasta kypsymättömyydestä ja lyhytjänteisyydestä eikä laihdutusohjelmassa nähdä olevan mitään vikaa. Siihen ei myöskään kohdisteta minkäänlaista kritiikkiä. Viime kädessä Painonvartijoitten opettamat pysyvä painonhallinta ja järkevän syömisen menetelmä näyttäytyvät kuitenkin aivan samanlaisena kuin ihmedieetein tai kaalisoppakuurein saavutetut toisiaan seuraavat lihomisen ja laihtumisen jaksot.” Tämä onkin mielestäni yksi Painonvartijoiden (ja monen muun laihdutusohjelman) perimmäinen ongelma. Syy on aina yksilössä, eikä voi missään nimessä olla ao. ohjelmassa tai kenties siinä ettei kyseinen ohjelma vaan sovi kaikille, eikä siten voi auttaa kaikkia. Ymmärrän toki että esim. nämä Painonvartijoiden menestystarinat ovat markkinointimateriaalia, eikä siinä tieteenkään sovi kertoa ohjelman mahdollisista puutteista. On kuitenkin melko raivostuttavaa että jokainen epäonnistunut laihtuja tuomitaan automaattisesti saamattomaksi ja laiskaksi paskaksi ja väitetään, että kuka tahansa ja kaikki voivat onnistua meidän ohjelman avulla kunhan noudattavat sitä tarkasti.
Pajala kirjoittaa: ”Menestystarinoista on luettavissa viesti, jonka mukaan kunnon perhe syö kunnon ruokaa. Kunnon perhe puolestaan koostuu isästä, lapsista ja äidistä. Kunnon ruokaan siirtymisellä on vaikutuksensa koko perheeseen. Viidessä tarinassa naisen laihduttaminen johtaa myös aviopuolison laihtumiseen "siinä sivussa". Nainen on kuitenkin se, jonka tavoitteisiin laihtuminen kuuluu ja joka myös laihduttaa aktiivisesti.” Niinpä niin – kunnon perhe syö kunnon ruokaa. Ja kunnon perheessä on isä, äiti ja lapsi/a. Voi herranpieksut mitä propagandaa! Ja kaiken kukkuraksi nainen on se jonka pitää laihduttaa ja jonka kuuluu tavoitella hoikempaa olemusta. Eikö tällaisesta arkaaisesta ja patriarkaalisesta ajatusmallista olisi jo korkea aika päästä eroon? Miten Painonvartijat olivat ajatelleet tällaisella markkinointimateriaalilla saavuttaa muutkin potentiaaliset asiakkaat kuin perinteisen koti-perhe-isänmaa –ajatusmallin seuraajat? Jaa mutta ehkä meidän ”poikkeavien" paikka ei olekaan Painonvartijoissa.
Pajala toteaa gradussaan: ”Laihdutuspäätös syntyy tarinoiden mukaan usein juuri kaupan sovituskopissa. Ahtaat vaatteet viestivät naisille selvästi, että he poikkeavat normeista. Sen sijaan että vika olisi kaupan valikoimissa tai ulkonäkönormeissa sinänsä, naiset päätyvät muuttamaan itseään. Tarinoissa tyylikkyys nidotaan nimenomaan laihduttamisen jälkeiseen elämään. Tyylikkyys tulee ansaita tahdonvoimalla ja itsehillinnällä, se ei tule luonnostaan, eikä taatusti kuulu lihavalle.” Tämä liippaa läheltä sitä asiaa, josta Lihava nainen on saarnannut muutamaan otteeseen blogissaan. Miksi nainen automaattisesti kokee, että vika on itsessä jos jokin vaate ei mahdu päälle? Miksi vika ei voisi olla kyseisen myymälän valikoimassa, vaateteollisuudessa tai normeissa? Ja entäs sitten näkemys, ettei tyylikkyys kuulu lihaville... Paskapuhetta sanon minä! Lihava voi olla ihan yhtä tyylikäs kuin normaalipainoinen, kyse on taidosta pukeutua omalle vartalolleen sopivasti ja kyvystä luoda tyylikkäitä kokonaisuuksia, ei suinkaan ihmisen painosta.
Pajalan gradun mukaan vaatteet ja laihdutus nivoutuvat menestystarinoissa yhteen: ”Aikaisempaa paljastavammissa vaatteissa kulkeminen kiinnittää niin miesten kuin muiden naistenkin huomion. Myönteiset kommentit todistavat, että nainen onnistuu täyttämään naisellisuuden normit. Menestystarinoissa naiseksi tullaan laihduttamalla tai laihduttamalla sisäinen nainen pääsee esiin uudella tavalla – yhtäkaikki laihduttaminen tekee naisesta jollakin tapaa naisellisemman. Todistuksena tästä muutoksesta toimivat miesten myönteiset huomionosoitukset ja uusista vartalonmyötäisistä vaatteista saatu nautinto. Lihavalle osoitetut myönteiset huomionosoitukset ovat menestystarinoissa valheellisia – vasta laihtunut voi olla varma, että huomionosoitus on aito. Positiivisten huomionosoitusten lisäksi myös (terve)seksuaalisuus tuntuisi olevan varattu laihduttaneelle naiselle.” Laihduttamalla siis muuttuu naiseksi – mikäköhän naispuolinen lihava sitten on ennen laihduttamistaan? Ilmeisesti jonkinasteinen aseksuaalinen ja sukupuoleton olento jos Painonvartijoiden menestystarinoihin on uskominen. Ja naisellisuushan nimenomaan mitataan miesten arvostavilla (lue: limaisilla) katseilla. Huomioikaa myös, että yksikään kaksilahkeinen ei voi suoda ylipainoiselle naiselle aitoja huomionosoituksia – kaikki on vaan valetta. Herra jestas, onkohan avioliittonikin pelkkää valetta? On myös mukavaa havaita, että koska en laihduta, on seksualisuuteni Painonvartijoiden mukaan jotenkin sairasta. On se jännää kuulla mitä kaikkea lihavuus poistaa elämästäni.
Pajala korostaa tuota heteroseksuaalisuuden vaadetta muuallakin gradussaan: ”Samalla kun aineistossa painotetaan naisen omaa valintaa ryhtyä laihduttamaan ja vapautta määritellä oma tavoitepainonsa sekä laihduttamisen jälkeistä uutta intoa tarttua uusiin haasteisiin, nainen palautetaan huolellisesti heteroseksuaaliseen parisuhteeseen (tai toiveeseen siitä). Menestystarinoissa nainen on olemassa toiselle eikä vain itselleen. Samalla kun naisia kehotetaan ottamaan elämänsä omiin käsiinsä ja astumaan esiin elämää rajoittaneitten kilojen takaa, sukupuoliroolien turvallisia raja-aitoja pidetään yllä konservatiivisella parisuhdepuheella. Tee-se-itsellesi –teema onnistuu vain harvoin voittamaan laihdutuskertomusten konservatiivisen viestin: tee se miehesi vuoksi.” Tämä kuten ylläkin kuvatut perheeseen ja seksuaalisuuteen viittaavat lainaukset tekevät selväksi sen, että Painonvartijoissa ei ole lesboja/homoja tai että kyseinen ohjelma ei ainakaan ole heille suunnattu. Toisaalta Painonvartijoissa olevat mahdolliset sinkut tavoittelevat kaikki heteroseksuaalista parisuhdetta ja kukan ei esimerkiksi ole vapaaehtoisesti valinnut sinkkuutta. Ja viime kädessä siis kaikki Painonvartijoiden naisjäsenet laihduttavat miestensä (tai mahdollisen tulevan miehen) takia, tehdäkseen hänet onnelliseksi. Voihan kökkö – jos miehelleen ei kelpaa sellaisena kun on, kannattaa harkita onko mies arvoisesi. Ja entäs ne miehet sitten, Painonvartijoiden mukaan naisen tulee laihtua ja näyttää hyvältä miestänsä varten, mutta ilmeisesti miehen ei tarvitse muuttua naistansa varten.
Gradunsa loppumetreillä Pajala tiivistä Painonvartijoiden syvimmän tarkoituksen seuraavasti: ”Painontarkkailu ei lopu tavoitepainon saavuttamiseen tai säännöllisissä punnituksissa käymisen loppumiseen. Painonvartijoiden ohjelma kutsuu asiakastaan pysyvään painonhallintaan, ikuiseen painonvartijuuteen. Menestyksekkäimmillään painonvartija omaksuu itsetarkkailun ja -hallinnan osaksi omaa identiteettiään loppuiäkseen. Lihavuudesta eroon pääseminen on kuitenkin aina tilapäistä, palaamalla vanhoihin tottumuksiin menestystarinoissa tiedetään myös menetettyjen kilojen palaavan. Lihomisen pelko muotoutuu painonvartijasubjektissa osaksi sekä lihavan että laihan painonvartijan identiteettiä.” Eli kyseinen organisaatio myöntää itsekin, että heidän tarjoamansa ohjelma ei ole avain terveellisen elämään ja pysyvään laihuuteen, tämä tulee aina vaatimaan jatkuvaa kontrollointia ja kyttäämistä. Ihminen on heikko eikä voi muuttua. Lihavuudesta tulee ikuinen mörkö Painonvartijoiden avulla laihduttaneiden mielessä ja näin he Lihavan naisen mielestä muuttuvatkin loppuelämäkseen ilottomiksi kyttääjiksi, jotka halveksivat lihavia (ja varsinkin onnellisia lihavia).
Outi Katariina Pajalan gradu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja nostin tässä vaan esiin osan sen sisällöstä. Pajala toi mielestäni hyvin esiin sen, mistä Painonvartijoissa on kyse ja millaisen maailmankuvan Painonvartijat maalaavat. Kirjoituksellani en kuitenkaan halua vähätellä ihmisiä, jotka ovat onnistuneet laihtumaan pysyvästi ja oppimaan terveellisempiä elämäntapoja Painonvartijoiden avulla tai muuten.
