Matti Vanhanen, eli Vanhasen Matti

Onkohan kuinka riskialtista blogata politiikasta? Ehkäpä tästä ei ole paluuta, mutta otan kuitenkin sen riskin.

Pitänee aloittaa toteamalla, etten pidä Matti Vanhasesta. Ihmisessä joka toivoo kaikkien suomalaisten asuvan järven rannalla omakotitalossa, joka ei juo viinaa ja joka pyörtää sanomisiaan on jotain epäilyttävää. Älkää käsittäkö vääriin; minulla ei ole mitään sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät juo viinaa (yksi lähimmistä ystävistäni ei juo) mutta jos omaa näkemystä pitää tuputtaa muille niskavillani nousee pystyyn. Samoin jos henkilö yrittää korostaa omaa erinomaisuuttaan tällaisen toiminnan kautta. Joku saattaa myös ihmetellä mitä lausuntoja se Vanhanen muka on pyörtänyt kaverihan on ollut harvinaisen suoraselkäinen ja selkeäsanainen?

Luin tuossa viime tai edellisviikolla Matti Vanhasen haastattelun Anna-lehdestä. Kyseisessä haastattelussa Vanhanen toteaa ettei ole milloinkaan kehottanut suomalaisia naisia synnyttämään, sillä sehän on jokaisen oma asia, mutta myöntää kuitenkin olevansa huolissaan Suomen väestönkasvun hiipumisesta. Anteeksi mitä? Muistan selkeästi kuinka Vanhanen hieman virkaanastumisen jälkeen kehotti suomalaisia naisia hankkimaan lapsia, joten mistä nyt on kysymys. Onko Vanhanen herännyt siihen todellisuuteen, että Suomesta löytyy ihan oikeasti ihmisiä, jotka eivät halua lapsia? Ihmisiä, jotka eivät todellakaan arvosta Vanhasen lausuntoja Suomen väestöpolitiikasta. Onko Vanhanen säikähtänyt menettävänsä äänestäjiä kyseisten kaltaisten lausuntojen seurauksena ja pyrkii nyt rauhoittelemaan naisia, että toki jokaisen pitää tehdä niin kuin itse haluaa? Niin ja tuo uusi lausuntohan on tavallaan ristiriidassa itsensä kanssa, kun lukee rivien välistä: tehkää niin kuin itse haluatte, mutta olen huolissani väestön kehityksestä (lue: oikeasti haluan teidän kaikkien hankkivan vähintään kaksi lasta). No kaikesta huolimatta minä en ainakaan niitä lapsia aio tehdä Vanhasta tai ketään muutakaan miellyttääkseni.

Tuo "omakotitalo järven rannalla" -lausunto on puolestaan huvittava. Siinä herra Vanhanen taas sujuvasti tasapäistää koko Suomen kansan ja olettaa kaikkien haluavan samaa kuin hän. Lienee Vanhaselle melkoinen shokki oppia ettei näin suinkaan ole. Tiedän monia ihmisiä, joista itse olen yksi, jotka eivät haaveile omakotitalosta järven rannalla tai muutenkaan. Itse viihdyn parhaiten kerrostalossa isossa kaupungissa (en nyt väitä Espoon olevan iso kaupunki, mutta ihan vielä ei valitettavasti budjetti anna periksi hankkia sitä unelmakämppää Helsingin keskustasta).

Oli miten oli Matti Vanhanen saa minun puolestaan rauhassa elää omaa elämäänsä ja haaveilla siitä, että muutkin voisivat elää yhtä täydellistä perheidylliä kuin hän. Minä en kuitenkaan ikinä tule haluamaan tuota Vanhasen idylliä, enkä myöskään aio häntä ikinä äänestää. UGH Lihava nainen on puhunut.

Oikeus lapseen

Erinäisten asioiden summana olen viime aikoina päätynyt pohtimaan ihmisten oikeutta lapseen. En nyt suinkaan aio kirjoittaa esim. lapsettomuushoidoista ja niiden tukemisesta vaan lähestyn asiaa huijauksen kannalta.

Eli minusta on aivan järkyttävää lukea/kuulla joidenkin naisten mielipiteitä siitä mihin he ovat oikeutettuja halutessaan lapsen. Minusta on aivan uskomatonta, että joukostamme löytyy naisia joiden mielestä on täysin oikeutettua naruttaa mies isäksi. Millä he oikeuttavat itselleen esim. tilanteen jossa he jättävät pillerit pois kertomatta kumppanilleen (joka on tehnyt selväksi ettei halua lapsia ainakaan vielä) ja raskaaksi tullessaan toteavat yksinkertaisesti, että joku pilleri oli unohtunut tai ettei mikään ehkäisykeino ole täysin varma? Harvoin pistää niin vihaksi kun lukiessa tällaisia vinkkejä keskustelupalstoilla, jossa naiset kysyvät mitä tehdä kun mies ei halua lapsia ja itsellä on kauhea vauvakuume. Mihin hävisi oikeus omaan tahtoon? No ehkäpä se ei koskekaan miehiä, sillä saman ilmiön toinen puoli on naiset, jotka mielestään voi tehdä abortin kysymättä kumppanin mielipidettä (tarkoitan tässä nimenomaan vakituisessa suhteessa olevia ihmisiä).

Toisinaan saa netistä myös lukea "hyviä" perusteluja sille, miksi tällainen temppuilu on oikeutettua. Nuo perustelut vasta naurettavia onkin. Yksi suosittu on se, että kyllä se mieskin sitten ilostuu ja heltyy kun nainen ilmoitta odottavansa lasta. Ja jos jostain kumman syystä kaveri ei heti innostu niin viimeistään siinä vaiheessa kun uunituore sinappikone lykätään syyliin kaveri muuttuu saman tien malli-isäksi. Entäs sitten kun näin ei käykään (minkä uskon olevan paljon yleisempää kuin äsken kuvatun vaihtoehdon)? Seuraavaksi ollaankin yksinhuoltaja, joka ruikuttaa miehen petollisuudesta ja saattaa jopa kysyä miksei mies koskaan kertonut mielipidettään. Kertoihan se, mutta kun oli NIIIN hirveä vauvakuume, ettei miehen mielipiteellä ollut mitään merkitystä. Lisäksi ruikutetaan kuinka raskasta on kun ei ole edes miestä apuna. No tähän voisi vastata yhdellä lempifraaseistani "Bed, made, lie" eli itsehän soppasi keitit.

Viime kädessähän kaikki tällaiset ongelmat juontavat jossain määrin juurensa siitä, ettei asioista puhuta ajoissa. Tai jos niistä puhutaan niin naiset sortuvat yleiseen naisten tautiin, eli ajattelemaan "kyllä minä sinun mielesi saan muuttumaan". Eikö olisi paljon helpompaa keskustella kaikista tulevaisuuden toiveista (myös lapsentekoon liittyvistä) ennen kun perustetaan yhteistä kotia, ym. Jos kumppaneiden toiveet näin merkittävissä asioissa ei kohtaa lienee turhaa jatkaa paljoakaan pidemmälle vaan jatkaa etsimistä, kunnes löytää kumppanin jonka kanssa elämänkatsomus näinkin tärkeissä asioissa kohtaa.

Jokaiselle pitää olla oikeus vakaumukseensa ja kukaan ei saa yrittää väkisin muuttaa toisen vakaumusta. Ja niinpä onkin helpompaa jakaa elämänsä ihmisen kanssa jolla on suhtkoht samanlaiset vakaumukset.

Kommentoin kommenttia

Edelliseen bloggaukseen oli tullut seuraava kommentti, johon haluaisin ottaa kantaa hieman monisanaisemmin
"Lihavuus on sairaus kuten alkoholismikin. Et kai itse nyrpistele itsensä hengiltäjuoville laitapuolenkulkijoille jotka näyttävät huonokuntoisilta? Myös anorektikoillekin ilkutaan. Teidän sairaiden parastahan siinä ajatellaan, jos teitä yritetään painostaa terveisiin elämäntapoihin."

Kuten joku jo ehtikin kommentoimaan niin lihavuus ei itsessään ole sairaus. Se kyllä todistettavasti altistaa monille sairauksille ja joissain tapauksissa lihavuus voi myös olla seurausta sairaudesta. Useimmat lihavat ihmiset eivät kuitenkaan ole lihavia sairauden seurauksena ja näkemys jonka mukaan lihavuus voidaan rinnastaa esim. alkoholismiin (siis sairausmielessä) on melko ontuva. En esimerkiksi itse katso olevani lihava siksi, että söisin jotenkin kontrolloimattoman holtittomasti. En myöskään ole samalla tavalla riippuvainen ruuasta kuin alkoholisti on alkoholista. Sinällään sillä onko lihavuus sairaus ei taida olla tuon taivaallista merkitystä, mutta halusinpa oikaista tuon näkemyksen.

Nuo laitapuolenkulkijat, jotka juovat itsensä hengiltä ovat minulle oikeastaan melko yhdentekeviä. Joskus heistä erittyvä haju voi esim. julkisissa kulkuneuvoissa saada minut nyrpistämään nenääni, mutta muuten en heille (sen enempää kuin ihmisille keskimäärinkään) nenääni nyrpistele. Ainoa toiminta, joka kyseisten onnettomien yksilöiden tapauksessa saattaa joskus ärsyttää on sosiaalivarojen tuhlaaminen juomiseen. Sen sijaan alkoholistien terveyden-/sairaudenhoitoon kuluvat vero eurot eivät minua vaivaa. Verotulojen käytössä minua ärsyttää ihan muut asiat kuin julkinen terveydenhoito myös "itse aiheutetuissa" sairauksissa.

Se, että pyrkii oikeuttamaan tietyn ihmisryhmän ilkkumista toteamalla, että myös tuota ihmisryhmää ilkutaan on tyhmää. Ei ketään pitäisi ilkkua; kaikenlainen ilkkuminen siltä pohjalta miltä esim. joku näyttää on rasistista ja rasismia minä en hyväksy missään muodossa. Se, että joku vielä ilkkuu muita parantaakseen omaa itsetuntoaan on lähinnä säälittävää.

Läskien pitäisi ilmeisesti olla kiitollisia siitä kuinka huolissaan muut ihmiset ovatkaan meistä. Enpä kuitenkaan usko tuon olevan perimmäinen syy "neuvomiselle" jota suomi24:ssakin harrastetaan. Varsinkin kun neuvot ovat luokkaa "nyt kaikki jokinorsut 10 kilsan lenkille". Kommentoija valitsee muuten oivan sanan viimeisessä lauseessaan: "painostaa". Kuinkahan usein ihmiset saa toimimaan haluamallaan tavalla painostamalla, varsinkin kun kyse on muutoksesta johon motivaation on lähdettävä ihmisestä itsestään. Ja toisaalta luuleeko ao. kommentoija oikeasti, että lihavat pitävät haukkumista ja "mars jokinorsut lenkille" -tyylisiä kommentteja painostuksena? Voin ainakin omalta osaltani todeta, että läskirasismi ja siihen liittyvät idioottimaiset neuvot saavat minut toimimaan juuri päinvastoin kuin mihin nämä ihmiset kommentoijan mukaan pyrkivät. Eli en suinkaan koe suunnatonta tarvetta rynnätä lenkille ja purra porkkanaa vaan päinvastoin pidän lähinnä huvittavana kuinka olemukseni voikaan ärsyttää jotain täysin tuntematonta ihmistä niin paljon.

Tilanne on huvittava myös siinä suhteessa, että nämä painostajat eivät todellakaan tiedä kuinka terveitä tai epäterveitä elämäntapoja haukuttavat noudattavat. Kas kun kaikki lihavat ihmiset eivät suinkaan makaa illat pitkät telkun edessä ja napostele karkkia ja sipsejä, syö roskaruokaa päivittäin jne. Mutta tämä taitaakin olla suuri järkytys monelle hoikalle painostajalle.

Kyllä me sitten ollaankin ärsyttäviä...

Olen viime päivinä eksynyt lukemaan suomi24-sivuston lihavuus-keskustelua. Jälleen kerran hämmästelen sitä suunnatonta inhoa ja jopa vihaa, jolla jotkut tuntuvat reagoivaan lihavuuteen.

Kun lihavat kysyvät palstalla mielestäni täysin asiallisen kysymyksen. "Miksi lihavalle ei ole ihmisarvoa?" vastaukset keskittyvät siihen kuinka lihava ei voi olla seksuaalisesti viehättävä. Onko siis seksuaalisuus ihmisarvon ainoa mittaria? Ja miten sitten selitetään se, että lihavien kumppanit (myös minun mieheni) pitää ao. lihavaa henkilöä kiihottavana? Jotkut palstalla väittävät, että lihavien kumppanit ovat pervoja, jotka saa kiksejä läskistä. Ainakin oman puolisoni kohdalla tiedän ettei asia näin ole; minä kiihotan häntä kiloistani riippumatta, en niiden vuoksi.

Toinen palstalla esiintyvä jännittävä ilmiö on ihmiset, jotka tulevat sinne vain ja ainoastaan pilkkaamaan lihavia ja kehumaan kuinka täydellisiä he itse ovat. Kyllä täytyy ihmisellä olla todella huono itsetunto jos sitä täytyy pönkittää netin keskustelupalstalla. Huvittavinta tuossa ilmiössä on se, että ainakin itse vedän näistä "jumalan lahja ihmiskunnalle" -yksilöistä sen johtopäätöksen, että he ovat rumia, teinejä, itse lihavia, katkeria yksinäisiä ihmisiä tai muuten vaan sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisia. Kuitenkin he kuvittelevat, että ihmiset ihan oikeasti uskovat kun he kertovat kuinka täydellisiä, kauniita, kiihottavia ja suosittuja he ovat. Ja kuinka lihavat ovat ällöttäviä, laiskoja, haisevia, yksinäisiä, tylsiä paskoja joiden olisi parempi kuolla pois rumentamasta muiden elämää.

Palstalle mahtuu myös monia järkeviä kirjoituksia ja useimmat näistä näyttävät tulleen lihavien näppiksiltä. Tiedän toki, ettei tuollaista keskustelupalstaa, joka usein on teinien temmellyskenttä, kannata kovin vakavissaan ottaa - enkä otakaan. En kuitenkaan voi lakata ihmettelemästä sitä vihan määrää, jonka läski voi joissain ihmisissä herättää. Vielä vaikeammaksi ymmärtäminen muuttuu kun näillä yksilöillä ei oikeasti ole mitään edes lievästi järkevältä kuulostavaa selitystä vihalleen. No tämähän on totuus useimmissa rasismin muodoissa: ihminen vihaa jotakin sen enempää edes ymmärtämättä miksi vihaa. Usein miten kai rasismin takana oleva viha perustuu pelolle, joten ehkä nämä läskirasistit oikeasti vaan pelkäävät läskiä niin paljon, että sitä on pakko vihata.

Laihuuden ihannointi

Jouduin tässä päivänä muutamana todistamaan seuraavaa episodia vaatekaupassa. Äiti oli noin 13-vuotiaan tyttärensä kanssa takkiostoksilla. Tyttö oli erittäin hoikka. Ohi kävellessäni tyttö oli juuri sovittamassa takkia, joka näytti istuvan kuin valettu. Näytti siltä, että tyttö oli päättänyt haluavansa juuri tuon takin ja kuulin äidin tokaisevan "Katsokin sitten, ettet liho grammaakaan." Hyvä etten pysähtynyt niille sijoilleni ja pitänyt kyseiselle äidille luentoa nuorten tyttöjen itsetunto-ongelmista ja anoreksian vaaroista.

Miten yksikään äiti voi sanoa tyttärelleen noin, ja vieläpä tyttärelle jolla selvästi ei ollut minkäänlaisia paino-ongelmia? Onko ihme, että nuoret tytöt sairastuvat anoreksiaan jos omat äiditkin suhtautuvat heidän painoonsa tuolla tavalla? Voihan tietysti olla, että kyseinen takki oli ainakin tämän äidin budjetin ylärajoissa ja häntä hirvitti ajatus, että joutuisi myöhemmin talvella ostamaan tyttärelleen toisen takin kun tämä ei enää mahtuisikaan päälle. Se ei mielestäni kuitenkaan oikeuta äidin sanavalintoja, saatikka tyyliä jolla hän asian tyttärelleen esitti. Jos hän oli huolissaan takin sopivuudesta olisi asian varmasti voinut esittää tyttärelle niin, ettei tämä kokisi painoaan ongelmana. Olisihan hän voinut yksinkertaisesti todeta takin olevan melko tiukka ja kyseenalaistaa esim. miten sen alle mahtuisi paksumpi neule.

Näyttää siis siltä, ettei riitä että media, muotiteollisuus, viihdeteollisuus, ym. syöttää nuorille kohtalaisen vääristynyttä kuvaa siitä mikä on kaunista, tavoiteltavaa ja normaalia. Lisäksi nuorten läheiset enemminkin sysäävät heitä syömisongelmien kuiluun kuin pyrkivät houkuttelemaan heitä ao. kuilun reunalta pois. En nyt väitä, että näkemäni episodi todistaisi kaikkien nuorten vanhempien toimivan näin; kyseessä lienee vain häviävän pieni murto-osa. Mielestäni kuitenkin yksikin on liikaa.

Eikö olisi huomattavasti inhimillisempää kannustaa nuoria elämään terveesti ja nauttimaan olostaan huolimatta siitä minkä kokoisia he kulloinkin ovat. Tietysti jos nuorella on selviä paino-ongelmia on asialle pyrittävä tekemään jotain. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, että nuoret ovat vielä kasvuiässä ja se joka tänään on hieman pullukka saattaa puolen vuoden päästä olla hoikka. Median ja viihdeteollisuuden pitäisi myös lopettaa sairaalloisen laihuuden ihannointi ja tuottaa normaalivartaloisia esikuvia nuorille. Tässä oli lihavan naisen palopuhe tälle päivälle. Kiitos, anteeks, näkemiin…

Miksi joskus on niin vaikeaa uskoa itseensä?

Niin siinäpä siis päivän kysymys: miksi joskus on niin vaikeaa uskoa itseensä?

Kävin tänään työhaastattelussa paikassa, jossa minulla ei tällä hetkellä ole kilpailevia hakijoita, ja johon tiedän olevani lähes täydellinen. Minulle myös sanottiin, että vaikuttaa todella hyvältä, mutta siitä huolimatta kehittelen kauhuskenaarioita päässäni. Haastattelun aikana tein mm. lyhyen työnäytteen ja vaikka tiedän, että se oli hyvä minuun iskee vähitellen epäusko omiin kykyihini myös sen osalta. Millä saisin itseni uskomaan, että homma meni ihan hyvin ja olen nyt lähempänä uutta työpaikkaa kun vielä koskaan viimeaikaisen työnmetsästys projektin aikana.

Asiaa mutkistaa se, että palkkaajan osalta kyseessä saattaa olosuhteiden pakosta olla pitkäkin prosessi. En siis välttämättä kuule jatkosta vielä tällä viikolla. mikä ottaa päähän aivan kybällä - minä kun olen maailman malttamattomin ihminen. Tuo harmittaa siksikin, että ei yhtään huvittaisi hakea muita duuneja niin kauan kun tämä prosessi on auki, koska minusta tuntuu oikeasti siltä, että tämä on se "tätä haluan tehdä isona" -duuni, jota olen odotellut viimeiset kuusi vuotta.

Lienee täysin naurettavaa rakentaa näin suuria haaveita yhden paikan varaan, sillä sen syvempi masennus on edessä jos en paikkaa saakaan. Samoin on täysin idioottimaista olla hakematta muita paikkoja, mutta koska mikään ei kuulosta yhtä hyvältä kun tuo paikka, ei mikään myöskään houkuttele lähettämään hakemusta. Totta kai pitäisi laittaa hakemuksia paikkoihin jotka olisivat kiinnostaneet ennen kuin törmäsin tähän paikkaan, mutta ne ei vaan nyt tunnu miltään.

Tiedän siis olevani erittäin typerä ja koitan saada itseni näkemään asian eri valossa. Eli niin, että olisin tuohon paikkaan oikeasti hyvä ja jos en kelpaa niin sehän on niiden tappio. Koitan myös nähdä sen vaan yhtenä paikkana muiden joukossa ja motivoida itseni lähettämään muitakin hakemuksia vastausta odottaessani. Nyt ei kai auta kun odottaa...

Oivaltamisen "iloa"

Olen viime kuukausien aikana nähnyt toistuvasti unta, jossa jään oman makuuhuoneen vangiksi. Uni on niin toden tuntuinen, että olen toisinaan joutunut nousemaan sängystä varmistaakseni, että ovi on edelleen omalla paikallaan ja avautuu normaalisti. Joskus olen jopa avannut oven ja jättänyt sen raolleen varmistaakseni, että pääsen vielä aamullakin huoneesta pois. Uni on epämiellyttävä, jopa hieman pelottava, ja ihmettelin pitkään mistä se kumpuaa sillä näen harvoin samoja unia yhä uudestaan. Toissa-aamuna koin valaistumisen.

Nyt tiedän mistä tuo uni johtuu... Sehän on selvä merkki siitä pahasta olosta, jonka koen ollessani nykyisen työpaikkani "vankina". Huomaan näkeväni unta juuri niinä öinä kun päivällä on ollut vaikeaa; jos olen taas saanut potentiaalisesta työpaikasta ei kiitos vastauksen, jos töissä on ollut vaikea päivä, jos muuten vaan olen tuntenut itseni huonoksi epäonnistujaksi, jne. Oli tietysti ihan mukava oivaltaa mistä tuo kohtalaisen ahdistava uni juontaa juurensa, mutta valitettavasti tuosta oivalluksesta ei ole suurempaa hyötyä, sillä näen tuota samaa unta edelleen.

Sinällään minulle on jo pitkään ollut selvää, että nykyisestä työpaikasta on pakko päästä pois ja mitä pikemmin sen parempi. Toisaalta tuolle lähtemiselle on kuitenkin tiettyjä kriteerejä, joiden on täytyttävä ennen kuin edes haen työpaikkoja. Olen kyllä varma, että ellei vuoden vaihdetta tapahdu mitään muutosta ja olen edelleen jumissa ja näen painajaisia aiheesta on radikaalien ratkaisujen aika. Siihen saakka jatkan työhakemusten lähettämistä aina kun näen sopivan paikan, puren töissä hammasta ja voin sisäisesti huonosti. Olipa taas valoisa bloggaus...

Housutaivas

Lihava nainen vietti taas viikon lomaa ja kaiken muun tohinan keskellä tuli oleiltua muutama päivä Lontoossa. Reissu oli oikein mukava ja rentouttava ja Lontoo on aina kuulunut lempikaupunkeihini.

Lontoossa huomasin taasen Suomen vaatemarkkinoiden köyhyyden. Lyhyenlännälle pullukalle Lontoo osoittautui varsinaiseksi housutaivaaksi. Useammassakin liikkeessä myytiin housuja joiden lahjemitoitus oli joko short, regular tai long ja kaiken lisäksi housuissa riitti kokoja reilusti yli 50. Tällä reissulla mukaan tarttui kahdet housut, mutta enemmänkin olisi voinut ostaa. Varsinkin farkuissa nuo eri mitoitukset ovat taivaanlahja, sillä farkkujen lyhentäminen kotikonstein ei ainakin tältä käsityön ihmelapselta suju. Myös suorissa housuissa oikeasta lahjemitasta on se ilo, että housujen alkuperäinen malli säilyy muuttumattomana kun niitä ei tarvitse lyhentää. Minusta on outoa, ettei Suomessa (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) löydy noita lyhyemmän mitoituksen housuja. Sen sijaan tuota pidempää lahjepituutta tuntuu olevan tarjolla useissa liikkeissä. Ei me suomalaiset nyt niin kamalan pitkiä olla ja ainakin omista ystävistäni suutrin osa joutuu lyhentämään housut kuin housut (no ehkäpä minulla on harvinaisen lyhyitä ystäviä). Lisäksi ainakin allekirjoittanut olisi valmis maksamaan ihan kohtuullisia summia (niin tein Lontoossakin) siitä riemusta, että löytyisi oikean mittaisia housuja.

Viikonloppuna tuli muuten taas esiin tuo edellisen bloggauksen vahvuus teema. Paras ystäväni totesi, että ihmisten on varmaan vaikea käsittää kuinka raskaasti jotkut asiat oikeasti mieltäni painavat kun vaikutan aina niin vahvalta. Niinpä! En halua puolituttujen (enkä kaikkien kavereidenkaan) näkevän kuinka raskaalta tietyt asiat elämässäni tuntuvat (tällä hetkellä lähinnä työelämä). En edelleenkään oikeastaan ymmärrä miksi näin on, mutta minusta olisi aivan hirveää jos tietyt ihmiset tajuaisivat kuinka masentunut oikeasti olen.